Rumpali ei koskaan esittäytynyt.
Hänen nimeään ei ole vahvistettu, mutta jotkut väittävät kuulleensa sen joskus.
Useimmiten naurun seasta.
Ensimmäinen varma havainto on samasta tilanteesta, josta koko Chaos Bunny -tarina alkoi — tappelusta roskalavan vieressä.
Hän ei näyttänyt siltä, että olisi tullut paikalle taistelemaan.
Enemmän siltä, että hän oli löytänyt tilanteen ja päättänyt katsoa mitä tapahtuu.
Hänen soittotyylinsä ei seuraa tempoa.
Tempo seuraa häntä.
Varhaisissa treeneissä puiston penkillä hän käytti mitä tahansa mikä piti ääntä: metallia, muovia, joskus pelkkää maata.
Autoradio toimi vahvistimena, mutta rytmi ei koskaan tarvinnut vahvistusta.
Hän nauroi usein kesken soiton. Eikä kukaan ollut varma miksi.
Kun bändi katosi, huhuttiin että rumpali ei lopettanut soittamista hetkeksikään.
Naapurit kertoivat kuulleensa tasaista hakkausta maan alta — päivin ja öin.
Jotkut sanoivat, että rytmi ei ollut tasainen. Se kiihtyi, hajosi, palasi — kuin joku olisi kokeillut rajoja. Nykyään lavalla hän näyttää rauhalliselta. Liian rauhalliselta.
Mutta kun ensimmäinen isku osuu, yleisö ymmärtää nopeasti:
tämä ei ole musiikkia, jota seurataan — tämä on jotain, joka vetää mukaansa.
Ja joskus, aivan hetken ajan, voi kuulla sen saman naurun.